Loppu

Tämä blogi päättyy tähän. Kiitos kaikille blogin seuraajille ja lukijoille!
Antakaa runosuonen virrata ja kulkekaa kirjastolla runohyllyille ihmettelemään.

Mielialani

Jo nousevi nurmen nukka,

Ja kunnahat vihertää,

Ja kevähän ensi kukka

Pääns’ ujona ylentää.

Ja perhonen punasiipi

Luo kukkasen äsken hiipi

Ja soi sille suudelman

Niin lämpimän, armahan.

On lempeen syttynyt kukka,

Vaan perho, perho on pois! –

Tuo murheinen vuokko rukka

Miel’-alani arvata vois.

P. J. Hannikainen: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta, 1899

Elämä on silmuuntunut

Elämä on silmuuntunut ojanvarsiin
sen huuto on kimeää
ja vokaalit punaisia.
Kun ryteikön kivilinnut
kahahtavat lentoon
ja pudottavat auringon mereen
silloin ei elämä
puhu enää värillisiä
vaan lävistää taivaan
kuin paperinuken.

Minulla on paperisiivet selässä
minun silmäni ovat
lapsen piirtämät.
Minun takinliepeisiini mahtuvat
kaikki tähdellistä valoa
etsivät kulkurit.
Minä olen matelijoiden jumala
minulla on jalkojeni välissä
sananmentävä aukko.
Elämä on valekuollut
taivas nauraa silmut auki.

Tomi Kontio: Tanssisalitaivaan alla, 1993

Mustaa tai valkoista

Virrat joluvat siltojen alitse,
kukat loistavat teiden varrella,
metsät kumartuvat suhisten maahan.
Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa,
mustaa eikä valkoista
nähtyäni valkopukuisen naisen
rakastettuni rinnalla.

Edith Södergran: Runoja, 1916

Rakkauden puutteeseen kaikki kuolevat

Rakkauden puutteeseen kaikki kuolevat
oli taudin nimi mikä tahansa

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista, 2005

Peace piece

Kaupunki nukkuu huhtikuun sateessa,
veneet lipuvat joella, päädyt kuvastuvat
hitaaseen veteen. Ja tuosta ylösalaisesta maailmasta
kantautui toisia ääniä, kuin unesta tai hyvin kaukaa:
veneestä kuului laulua
päivänvarjojen alta, en muista muuta
som endast dessa ömhetsfulla toner:
att älska dig, att smeka dig, och gråta över dig.
Kuva himmeni sateeseen,
oli kahdeksas huhtikuuta
ja sekin päivä häipyi pois
ja virtasi 50 vuoden takaisiin ääniin,
en enää erottanut tätä väreilevää maailmaa
siitä maailmasta minkä itse olin tehnyt
ja siitä mikä kätkeytyi kaikkiin muihin maailmoihin.
Puinen kaupunki oli harmaa, se oli sumun valoa,
kadulla kulki pieni lapsi sinisine varjoineen
ympärillään sadetta, uneliaisuutta.
Ja äkkiä olin täysin valveilla
ja näin taas nuo loitontuvat kasvot
de milda ögonen, tysta, utan hån,
regn hör också till skeendet.

Men i vilken stad det hände
det har jag glömt.

Eeva-Liisa Manner: Fahrenheit 121, 1968

Huhtikuu

On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
- käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll’ on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
- oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks’ kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän – enkö sitä tietäisi!

Saima Harmaja: Huhtikuu, 1932